Sotilaskotiliiton historia

1920-luku

1920-luvun alussa Helsingin Sotilaskotiyhdistyksen puheenjohtaja Katri Bergholm alkoi valmistella valtakunnallisen liiton perustamista. Hän neuvotteli sotaministeriössä ja sotaväen ylipäällikön, kenraali Karl Wilkaman kanssa uuden liiton perustamisesta sekä valtakunnallisista sotilaskotipäivistä. 

Alkuvaiheessa moni vieroksui uuden elimen perustamista. Pelättiin eriytymistä, jos pienillä yhdistyksillä ei olisikaan varaa lähettää edustajaa päiville. Helsingin Sotilaskotiyhdistyksen johtokunta päätti kuitenkin päivien järjestämisestä, ja ne pidettiin 6.-8.4.1921.

Sotilaskotipäivillä Katri Bergholm toi esille neljä teemaa valtakunnallisen liiton perusteiksi:

1. onko liitolle tarvetta
2. miten mahdollisen liittohallituksen jäsenet tulisi valita
3. millainen tulisi olemaan suhde Puolustusvoimiin
4. miten liiton toiminta rahoitettaisiin

Kokousedustajat päättivät yksimielisesti perustaa Suomen Sotilaskotiliiton. Sääntökokous pidettiin 11.11.1921 Helsingin sotilaskodissa. Liiton tarkoitus kiteytettiin seuraaviin kohtiin:

• avustaa Suomen armeijaa sotilaskodeilla rauhan ja sodan aikana
• on yhdyssiteenä sotilaskotiyhdistysten ja muiden samassa tarkoituksessa työskentelevien järjestöjen välillä
• on se elin, jonka kautta armeijan johdon toivomukset kulkevat sotilaskotien johtokunnille ja toisin päin
• tekee aloitteita sotilaskotien perustamiseksi sinne, missä tarvitaan
• harjoittaa neuvontatoimintaa
  

Suomen Sotilaskotiliitto nousi 1920-luvulla nopeasti sotilaskotityön keskeiseksi johtoesikunnaksi puheenjohtaja Katri Bergholmin johdolla. Alkuvuosikymmenen tärkeimmät työmuodot ja kuluerät olivat rajaseututyö, aliupseerien valistustilaisuudet, pienten yhdistysten tukeminen ja yhdistysten rakennushankkeiden avustaminen. Lahjoituksia kerättiin upseerikunnasta, porvaripiireistä, yrityksiltä ja sotilaskotisisarilta.

Sotilaskotiliitto otti kansanvalistajan ja yhteyksien solmijan roolin. Liitto pyrki vahvasti kehittämään mm. rajaseudun sosiaalisia oloja ja lähentämään rajamiehiä kantaväestöön. Rajaseudun väestön keskuudessa esiintyi näet salakuljetusta ja juopottelua, vasemmistoaate levisi, ja luottamus virkavaltaan oli vähäistä.

1930-luku

1930-lukua leimasi pula-aika. Vaikea aika ilmeni Sotilaskotiliiton hallituksessa pöytäkirjojen pitenemisenä ja asioiden mutkistumisena. Oli ensiarvoisen tärkeää, että liitolla oli oikeus käyttää Puolustusvoimien hankintaorganisaatiota.

Vuosikymmenen lopulla taloudellinen tilanne alkoi kohentua. Sitten alkoi valmistautuminen talvisotaan. Sotilaskotiyhdistykset varustivat omat ”liikkuvansa”, ja ne siirtyivät samalle suunnalle, minne kotialueen joukkoja oli ryhmitetty. Miehiä astui koko ajan lisää palvelukseen, joten myös kasarmialueilla toimivat sotilaskodit olivat kiireisiä.

Ylimääräisten kertausharjoitusten aikana toiminnassa oli peräti 300 tilapäistä sotilaskotia. Syyskuussa 1939 Sotilaskotiliittoon kuului 40 sotilaskotiyhdistystä, 137 sotilaskotia ja noin 4000 jäsentä.

Sotilaskotiliitto ei vielä talvisodassa johtanut keskitetysti ”liikkuvien” sijoituksia. Se perusti kuitenkin Viipuriin toimiston koordinoimaan ja järjestämään sotilaskotisisarten kuljetuksia. Sotilaspapiston kanssa tehtiin läheistä yhteistyötä miehistön asenteen ylläpitämisessä. Sotilaspapit välittivät myös kiertomatkoiltaan sanaa, minne kaivattiin uusia sotilaskoteja.

Sotilaskotiliitto julkaisi ja jakoi kenttäarmeijalle marraskuussa 1939 vihkosen ”Tervehdys Suomen puolustajille”.

Petsamon sotapesä 1930-luvulla.

1940-luku

Koko 1940-lukua leimasi sota ja sen jälkipuinti. Talvisodan taistelujen aikana sotilaskotisisaret palvelivat oman henkensä uhalla, monesti voimiensa äärirajoilla. Talvisodan seurauksena menetettiin 50 sotilaskotia joko menetetylle alueelle tai pommituksissa, raskaimmin rannikolla Laatokan ja itäisen Suomenlahden rannikkolinnakkeilla.

Jatkosotaan tultaessa sotilaskotityötä oli järjestelty uudelleen. Armeijakuntien yhteyteen perustettiin sotilaskotikeskuselimet ja Helsinkiin keskustoimisto, joka johti koko toimintaa ja koordinoi tavarahankintoja. Yhtenäiset sotilaskotiasut otettiin käyttöön.

Kun vuonna 1940 miehiä siirrettiin varuskunnista rajan tuntumaan, Sotilaskotiliiton hallitus suositteli yhdistyksille, minkä keskuselimen alaisia sotilaskoteja ne voisivat tukea. Näin syntyi sotavuosien ajan käytössä ollut kummikotijärjestelmä.

Sotilaskotiliitto otti pankkilainaa saadakseen hankittua kymmeniä parakkeja rajaseudun sotilaskotien toiminnan vakinaistamiseksi.

Liiton puheenjohtaja Toini Jännes teki suuren henkilökohtaisen työpanoksen sekä talvi- että jatkosodan aikana. Heinäkuussa 1942 hän oli kahden muun sotilaskotisisaren kanssa itärajan sotilaskotien tarkastusmatkalla, kun vihollispartio avasi tulen heitä kuljettanutta autoa vastaan. Kaikki kolme sotilaskotisisarta sekä autonkuljettaja ja suojamies saivat surmansa.

Murtovaaran partisaani-iskun paikalle pystytettiin muistomerkki vuoden kuluttua tapahtuneesta vuonna 1943.

1950-luku

Sodan jälkeen Sotilaskotiliitto ja Puolustusvoimat kävivät neuvotteluja, joiden lopputuloksena oli Pääesikunnan päätös: vain Suomen Sotilaskotiliittoon kuuluvat yhdistykset saivat ylläpitää sotilaskoteja tai kanttiineja Puolustusvoimien hallussa olevilla alueilla.

Vuonna 1951 liiton nimi muuttui muotoon Sotilaskotiliitto – Soldathemsförbundet ry. Lähes koko vuosikymmenen liiton puheenjohtajana toimi Aune Brotherus. Hänen puheenjohtajakauttaan ja koko 1950-lukua leimasivat asenteet, joissa sotilaskotityö tai sen paremmin muukaan maanpuolustukseen liittyvä toiminta ei saanut arvostusta. Brotherus totesi 75-vuotishaastattelussaan, että tuohon aikaan ”piti olla kuin ankka, joka ravistaa veden selästään ja ui edelleen”.

Sotilaskotiliitto toimi historiansa alusta vuoteen 1955 asti Helsingin Sotilaskotiyhdistykseltä vuokratuissa tiloissa Kasarmikatu 28:ssa ja pari vuotta osoitteessa Kasarmikatu 41, kunnes sai viimein vuonna 1957 omat tilat Simonlinna-nimisestä kiinteistöstä Helsingin Simonkadulla. Samoissa tiloissa liiton toimisto sijaitsee edelleen.

Vuonna 1959 otettiin käyttöön liiton uudet säännöt, joissa pyrittiin irtaantumaan pääkaupunkikeskeisyydestä mm. siten, että valtuuskuntaan oli jatkossa valittava edustaja jokaisesta läänistä, jossa oli Sotilaskotiliiton jäsenyhdistys. Samalla sääntömuutosta ajamassa ollut Hämeenlinnan Sotilaskotiyhdistyksen edustaja Lyyli Kairamo tuli valituksi liiton hallituksen jäseneksi ensimmäisenä pääkaupunkiseudun ulkopuolelta tulevana.

Puolustusvoimain komentajan tehtävät vuosikymmenen lopulla jättänyt jalkaväenkenraali K. A. Heiskanen kiitti tehtävänsä jättäessään sotilaskotisisaria: ”Sotilaskoti on muodostunut erottamattomaksi osaksi Suomen puolustuslaitosta, ja sen työtä on totuttu pitämään niin itsestään selvänä asiana, että sen ansaitsema kiitos ja julkinen tunnustus on usein unohdettu. Kuitenkin juuri itselleen asettamansa tehtävän selvyydessä ja pyyteettömyydessä – jossa julkisuuden tavoittelulla ei ole sijaa – on ollut se Sotilaskotiliiton voima, joka on auttanut sitä omin toimin saavuttamaan päämääränsä – karua kasarmia viihtyisämmän oleskelutilan luomisen, jossa varusmies taloudellisten mahdollisuuksiensa puitteissa ja rakentavien harrastusten parissa voi viettää vapaahetkensä.”

Viihdytysilta Kaartin kasarmilla vuonna 1954.

1960-luku

Koko 1960-luvun ajan Sotilaskotiliiton puheenjohtajana toimi helsinkiläinen Annikki Elokas. Vuosikymmen oli vahvaa kasvun aikaa, koska ns. suuret ikäluokat suorittivat varusmiespalvelustaan. Sotilaskotityön 100-vuotishistoriikki kuvailee sotilaskotityön purjehtineen eteenpäin ”reippaassa myötätuulessa asevelvollisuuttaan suorittaneiden nuorten miesten parhaaksi”.

Liikkuva sotilaskotityö kehittyi voimakkaasti, ja Sotilaskotiliitto vahvisti mm. yhdistysten liikkuvan sotilaskotitoiminnan johtajan toimintaohjeet. Leirikodeille riitti asiakkaita, ja moni sisar kartutti osaamistaan maasto-oloissa. Jos kaikkiin harjoituksiin ei riittänyt sotilaskotiyhdistysten omaa sisarkuntaa, liiton toimisto huolehti lisäresurssien järjestämisestä. Yhdistykset hankkivat maastokalustoa, ja myös ensimmäiset sotilaskotityötä varten kunnostetut autot hankittiin.

Varsinais-Suomessa syksyllä 1963 järjestetyssä valtakunnallisessa sotaharjoituksessa tehtiin järjestön ensimmäinen asiakastyytyväisyyskysely, jossa tiedusteltiin maastosotilaskotityön kattavuutta ja onnistumista. Vastausten määrä oli lopulta melko pieni, mutta 90 % vastanneista piti maastosotilaskotityötä tarpeellisena ja hieman alle 90 % oli tyytyväisiä palveluun. Suosikkimyyntiartikkeleita olivat tuolloin kahvi, lämmin mehu ja virvoitusjuomat. Leivistä oli suosituinta ranskanleipä (yli 50 %), makeat leivonnaiset (40 %) ja ruisleipä (15 %).

Sotilaskotiliiton valtuuskunta päätti vuonna 1967 ryhtyä kustantamaan Sotilaskotisisar-lehteä. Kulujen kattamiseksi jäsenmaksua korotettiin yhdellä markalla. Puheenjohtaja Elokas asetti lehdelle kolme tavoitetta:

•        että se muodostuu jäsenille läheiseksi aatteen ylläpitäjäksi,
•        että se pitää jäsenet tietoisena ajankohtaisista tapahtumista sotilaskotikentällä ja
•        että se antaa aineistonsa välityksellä uusia virikkeitä.

Sotilaskotiliitto avusti yhdistyksiä kirjastojen perustamisessa. Valtio myönsi budjettivaroja sotilaskotikirjastoille, joita vuonna 1965 oli kasarmialueilla ja sairaaloissa yhteensä 84. Näissä oli yhteensä yli 100 000 nidettä, ja lainauskertoja kirjattiin yli 110 000.

1970-luku

1970-luvulle osui voimakas yhteiskunnallinen murroskausi, joka oli alkanut jo edellisen vuosikymmenen lopulla. Kansakunta oli sodan ja jälleenrakennusajan jälkeen vaurastunut, ja ulkomaiset kontaktit lisääntyivät. Puolustusvoimien ja ympäröivän yhteiskunnan välisiä raja-aitoja madallettiin, ja tämä heijastui sotilaskotityöhön. Erilaisten vapaa-ajan harrastusmahdollisuuksien tarjontaa monipuolistettiin.

Pääosan 1970-luvusta Sotilaskotiliiton puheenjohtajana toimi Brita Reunala. Hän sai kokea ajan henkeen liittyvän tehtävän heti puheenjohtajuutensa alkutaipaleella. Reunala kutsuttiin valtiovarainministeriöön selvittämään liiton toimintaa ja taloudenpitoa. Julkisuudessa oli kyselty, miten vapaaehtoispohjalla toimiva yhdistys pystyy hoitamaan 40 000 sotilaan kanttiinipalveluita. Tilanteesta selvittiin säikähdyksellä, koska puheenjohtajalla oli esittää tarkat tilastot ja ajantasaiset faktat sotilaskotien toiminnasta.

Puheenjohtaja kartoitutti sotilasasiamiesten välityksellä eri maissa tehtävän sotilaskotityön laajuutta. Lopputuloksena havaittiin, että suomalainen sotilaskotityö oli täysin ainutlaatuista.

Vuonna 1975 Sotilaskotiliitossa oli 44 sotilaskotiyhdistystä, yhteensä 7 868 jäsentä ja 97 sotilaskotia. Varusmiesten viihtyvyyteen käytettiin tuolloin varoja 1,7 miljoonaa markkaa.

Sotilaskotiliiton vuosikokouksessa vuonna 1976 vahvistettiin liiton uudet säännöt. Hallituksen ja valtuuskunnan toimivalta jaettiin entistä tarkemmin. Lisäksi Puolustusvoimien edustajan rooli muuttui toisesta varapuheenjohtajasta asiantuntijajäseneksi.

Rovajärven tykistöleiri vuonna 1974. Oikealla puheenjohtaja Brita Reunala.

1980-luku

1980-luvulla Sotilaskotiliitto viestitti jäsenilleen selkeästi kantansa, joka ilmaistiin päivitettynä järjestön sääntöihin: ”Liiton tarkoituksena on avustaa Suomen puolustusvoimia ylläpitämällä niin rauhan kuin sodankin aikana sotilaskoteja sotilaiden henkisen kasvun edistämiseksi ja viihtyvyyden lisäämiseksi heidän vapaa-aikanaan.”

Vuosikymmenen aikana nousi voimakkaasti esille naisten osallistuminen maanpuolustustyöhön. Koko olemassaolonsa ajan Sotilaskotiliitto oli tehnyt tietoista maanpuolustustyötä ja oli nyt valmis kaikin tavoin toimimaan vapaaehtoisen maanpuolustustyön johtavana naisjärjestönä.

Askel pois pääkaupunkikeskeisyydestä oli astuttu vuonna 1979, kun lahtelainen Ulla Mustakallio valittiin ensimmäisenä Helsingin ulkopuolisena Sotilaskotiliiton puheenjohtajaksi. Yksi hänen lempiaiheistaan oli juuri naisten maanpuolustustietouden lisääminen. Hän piti harhaoppina rauhan aatetta, joka 1980-luvulla menestyi erityisesti naisten keskuudessa: ”Ainoana mahdollisena vastalääkkeenä näen asiallisen, monipuolisen ja mahdollisimman laaja-alaisen maanpuolustustietouden levittämisen. Se on myös oikea tapa luoda pohja kestävälle motivaatiolle sotilaskotityöhön.”

Vuodet 1986-1991 Sotilaskotiliiton puheenjohtajana toimi Kirsti Ikonen, joka oli ensimmäinen samaan aikaan ansiotyötä tehnyt liiton puheenjohtaja. Hän kehitti omana kautenaan erityisesti taloudellista ajattelua ja rationaalisia työtapoja järjestön sisällä.

1980-luvulla maastosotilaskotityö kehittyi edelleen voimakkaasti. Ajateltiin entistä vahvemmin, että sotilaskotipalvelut oli saatava sinne, missä niitä tarvittiin.

Niinisalossa vietettiin pohjoismaista sotilaskotipäivää vuonna 1987.

1990-luku

1990-luvun alussa koitti uusi aikakausi. Neuvostoliitto hajosi, kylmän sodan aika päättyi, Suomi liittyi Euroopan Unionin jäseneksi. Puolustusvoimien organisaatiomuutoksen myötä myös sotilaskotityö kohtasi uusia haasteita, kun varuskuntia lakkautettiin.

Vuonna 1994 Sotilaskotiliitto muiden naisvoittoisten maanpuolustusjärjestöjen kanssa kutsuttiin Maanpuolustuskoulutus ry:n jäseniksi. Aina vuoteen 2008 asti miesvoittoisilla järjestöillä oli suurempi painoarvo, kunnes astui voimaan uusi laki vapaaehtoisesta maanpuolustuskoulutuksesta. Tämä korjasi tilanteen.

Naisten Valmiusliitto ry perustettiin vuonna 1997, ja Sotilaskotiliitto oli yksi perustajajäsenistä. Sotilaskotisisarilla on ollut vahva asema tässä naisten vapaaehtoisen työn edunvalvontaelimessä. Kurssitoimintaa alettiin suunnitella ja toteuttaa Maanpuolustuskoulutus ry:n toimiessa käytännön järjestäjänä. Naisten Valmiusliiton usein esiin nostama ajatus on ollut sitouttaa ja varata naisia kriisiajan tehtäviin.

Kaija Vesalan puheenjohtajakautena (1992-1997) otettiin käyttöön Sotilaskotiliiton standaari vuonna 1993, sotilaskotilippu vuonna 1995 ja sotilaskotiansioristi vuonna 1996 sekä sotilaskotijärjestön sisarviiri. Pääesikunnan huolto-osaston kanssa tehtiin kirjallinen sopimus kriisiajan kanttiinipalveluista.

Kansainvälinen yhteistyö oli ollut vähäistä kylmän sodan aikana. Kaija Vesalan ja Eva Lindbladin (1998-2003) puheenjohtajakausina yhteistyötä viriteltiin mm. Ruotsin ja Norjan lottajärjestöjen sekä Viron Naiskodukaitsen kanssa. Myös eurooppalaiseen ECHOS-toimintaan otettiin osaa kymmenien sotilaskotisisarten voimin entisen Jugoslavian alueella.

Sotilaskotiliitto järjesti sotilaskotityön 75-vuotisjuhlavuoden kunniaksi valmiusleirin Lohtajan leirialueella heinäkuussa 1993. Lohtajan leiriä on kuvattu ensimmäiseksi julkiseksi avaukseksi kohti sotilaskotityön kriisiajan valmiusharjoittelua.

2000-luku

2000-luku alkoi Sotilaskotiliitossa valmistautumisella suuriin muutoksiin. Moni sotilaskotiyhdistys varautui kotinsa sulkemiseen varuskuntien lakkauttamisen myötä. Laki vapaaehtoisesta maanpuolustuskoulutuksesta oli valmistelussa, ja se antoi toisaalta uskoa tulevaisuuteen myös sotilaskotijärjestössä.

Puolustusvoimat alkoi kehittää erityisesti muutamia suuria varuskuntia, mikä vaikutti pienemmissä varuskunnissa sotilaskotiyhdistysten taloudelliseen tilanteeseen negatiivisesti. Tähän tilanteeseen alettiin etsiä ratkaisua Sotilaskotiliiton johdolla.

Sotilaskotiyhdistysten keskitettyjä yhteishankintoja oli alettu jo aiemmin valmistella, ja työ vietiin maaliin puheenjohtaja Tarja Kiiran johtamana. Keskitetyillä hankinnoilla suuret ja pienet yhdistykset saivat ostaa tuotteita samoin eduin. Korostettiin erityisesti yhteisöllisyyden ja yhteisvastuun merkitystä järjestön sisällä.

Tarja Kiira muistutti Sotilaskoti-lehden kirjoituksessaan, että yhteisöllisyyden arvon olisi johdettava myös konkreettisiin tuloksiin: ”Yhteisöllisyys velvoittaa yhdistyksiä toimimaan edelleenkin toinen toisiaan auttaen ja tukien koko sotilaskotijärjestön parhaaksi myös varusmiehiin ja talouteen vaikuttavissa asioissa.”

Yhteisöllisyys lisättiin myös yhdeksi järjestön kirjatuista arvoista. Aiemmin kirjattuja arvoja olivat vapaaehtoisuus, osaaminen ja itsensä kehittäminen, luotettavuus sekä iloisuus ja palvelualttius.

Puolustusvoimien kanssa allekirjoitettiin uudistettu yhteistoimintasopimus poikkeusolojen sotilaskoti- ja kanttiinitoiminnan järjestämisestä. Kartoitettiin myös sotilaskotiyhdistysten ja muonituskeskusten yhteistoimintaa ja linjauksia päällekkäisten toimintojen poistamiseksi.

Aivan vuosikymmenen alussa, Sotilaskotiliiton 80-vuotisjuhlavuonna merkittävä tapahtuma oli Vapaudenristin ritarikunnan suurmestarin myöntämä kunniamerkki keltapunaisine nauhoineen kannettavaksi sotilaskotijärjestön lipussa.

Helsinki 2000 -harjoitus Tuusulassa.

2010-luku

2010-luvun alkupuolella sotilaskotijärjestössä koettiin merkittävä käänne, kun varuskuntien lakkauttaminen aiheutti viiden sotilaskodin sulkemisen. Ensimmäistä kertaa järjestön historiassa enemmistö sotilaskotiyhdistyksistä toimi ilman omaa sotilaskotia ja varusmiehiä. Sotilaskotiliitto tuki yhdistyksiä, jotka joutuivat sulkemaan kotinsa ovet ja irtisanomaan henkilöstönsä. Myös irtisanotuille työntekijöille tarjottiin tukea.

Satu Mustalahden toimiessa vuosina 2007-2015 liiton puheenjohtajana alettiin laajentaa mittaristoa, jonka avulla voitiin monipuolisesti seurata liiton toiminnan onnistumista. Tämän lisäksi liiton hallituksessa jaettiin valmisteluvastuuta aiempaa enemmän. Hallituksen jäsenet alkoivat valmistella vastuualueeseensa liittyviä asioita työryhmän kanssa hallituksen käsiteltäväksi. Tämän uudistuksen ansiosta asiat saatiin hyvin valmisteltuina päätettäväksi, ja asiat voitiin saattaa loppuun nopeammin. Annettu vastuualue sitoutti hallituksen jäseniä entistä paremmin hallitustyöskentelyyn.

Myös Sotilaskotiliiton toimiston toiminta ja asioiden valmistelu muuttui sujuvammaksi, kun otettiin käyttöön monia sähköisiä työkaluja, esim. Lyyti-järjestelmä erilaisiin ilmoittautumisiin ja tilauksiin.

Puheenjohtajana vuodesta 2016 toimineen Kirsi Patrikaisen johdolla vietiin loppuun Sotilaskotiliiton poikkeusolokoulutuksen koulutusohjelman suunnittelu Maanpuolustuskoulutus MPK:n kanssa. Systemaattinen, nousujohteinen koulutusohjelma edisti liiton poikkeusolotoimintaa merkittävästi.

Vuosikymmenen aikana sopimus Puolustusvoimien ja Rajavartiolaitoksen kanssa uudistettiin siten, että kaikki sopimukset päivitettiin ja erilliset sopimukset sekä olemassa olevat toimintatavat yhdistettiin yhdeksi yhteistoimintasopimukseksi.

Sotilaskotityön 100-vuotisjuhlakonsertti Järvenpää-talossa 2018.